Kaikki kadonnut

TP on kuollut eikä varmaan vähään aikaan herääkään, mutta eräiden pyynnöstä julkaisin tän tänne luettavaks. Enjoy!:D

Luku 1. 

Olga

Herään sängyssäni tietäen heti, että jokin on vialla. Hapuilen puhelimeni yöpöydältä ja siristelen silmiäni, jotta näkisin, mitä sen kirkkaalla näytöllä lukee. Kello näyttää 6:01, mutta näkymässä on silti jotain vikaa. Nousen istumaan ja sytytän yövalon. Tajuan, että pitelen puhelinta väärin päin ja käännän sen ympäri. Kello onkin 9:01, eli olen jo tunnin myöhässä koulusta! Ponkaisen ylös sängyltä ja kiskaisen lattialla lojuvat vaatteet päälleni. Sujautan puhelimen taskuuni ja ryntään keittiöön. Ripeät askeleet kaikuvat talossa hieman yksinäisen kuuloisesti, vaikka haluaisin ajatella, etten kyllä teoriassa ole yksin. Haluaisin käydä kurkkaamassa kellariin – ihan vain nopeasti – mutta tulen siihen tulokseen, että jos tahdon ehtiä ajoissa äidinkielen tunnille, se on tuskin hyvä idea. “Miksi maanantait menevät aina pieleen?” mutisen itselleni samalla, kun tungen reppuuni tietokoneen ja kirjoja. Vilkaisen kelloa, joka lähestyy huolestuttavan nopeasti puoli kymmentä, ja suljen ulko-oven. Vasta bussipysäkillä muistan, että unohdin lounasrasiani kotiin.

Ehdin juuri ja juuri luokkaan, kun opettajamme on aloittamaisillaan tuntia. Hän luo minuun tympeän katseen ja mutisen jotain bussiaikatauluista, mutta oikeasti tiedän, ettei ketään kiinnosta. Istuudun vakiopaikalleni ikkunan puoleiseen nurkkaan. En istu siinä, jotta voisin katsella maisemia: on oikeastaan masentavaa katsella, kuinka kaiken toivonsa menettänyt ihmismassa halkoo suojateitä ja valuu ovista sisään ja ulos. Tahdon vain jotain muuta katseltavaa, kuin seinille tällätyt tekstit siitä, kuinka luonnonsuojelu oli alunperinkin turhaa. Tai jotain, missä ylistetään uusia hybridejä, jotka maksavat puistattavia hintoja. Tahtoisin huutaa joka kerta kun näen ne, mutta sen sijaan vain istun hiljaa ja yritän keskittyä. 

Opettaja puhuu viimeviikkoisten oikeinkirjoituskokeiden keskiarvosta, mainokset kerrostalojen suurissa näytöissä vaihtuvat verkalleen. Tuijotan arviointitaulukkoa, mutta annan muiden kertoa vastauksia puolestani. Dia valkotaululla vaihtuu uuteen. Se kiinnittää huomioni, mikä on hieman yllättävää – yleensä ainoastaan luonnontieteet ovat oikeasti mielenkiintoisia. “Vapaavalintainen ryhmätyö”, lukee taululla. Sekin on hieman epätavallista, että meidän annetaan valita aiheet itse. Komitea varmaankin katsoo vaikuttaneensa tarpeeksi vahvasti oppilaisiin. Muiden kirjoitustyöt palaavat mieleeni, ja myönnän tahattomasti, että ne ovat saaneet paljon aikaan. En kuitenkaan anna itseni innostua, sillä tiedän kyllä, mitä normeja vastaan taistelemisesta seuraa. Siksi en valitse Komitean toimintatapaa; puhua lujaan ääneen tai korostaa mielestäsi epäoikeutettua asiaa. Olen hiljaa, kunnes on minun vuoroni puhua. 

Opettaja alkaa jakaa ryhmiä samaan aikaan, kun selostaa työvaiheita ja mahdollisia lopputuloksia. Suunnittelua ja tiedonhakua, lopulta diaesitys, posteri tai essee. Projektia tehdään maanantain ja torstain äidinkielen tunneilla, ja myös vapaaehtoisesti tiistaisin kirjastossa. Samaa kuin aina ennenkin. En tosin tiedä, miten suhtautuisin ryhmätöihin. Olen tottunut toimimaan yksin ja päättämään itse mitä teen. Siksi ei haittaa, jos kaikki ei aina mene suunnitelman mukaan – koska olen laatinut suunnitelman itse. En tunne ketään tästä ryhmästä kovin läheisesti, mutta en usko että kenelläkään on mitään minua vastaan. En vain viihdy suurissa, äänekkäissä porukoissa. Siellä ei ole ketään, kelle voisin sanoa oikeat ajatukseni ääneen.

Muiden ryhmien kokoonnuttua hajanaisesti sinne tänne, luokkaan jää minun lisäkseni vain kaksi ihmistä, jotka eivät kumpikaan ilmoittautuneet mihinkään ryhmään. Heistä tulee siis työryhmäni. Toisella tytöistä on uhmakas ilme kasvoillaan, ja hän istuu vain muutaman pulpetin päässä minusta. Lähes mustansävyinen tummanruskea tukka laskeutuu tasaisena hänen olkapäilleen. Ehkä minunkin tukkani näyttäisi sille, jos olisin antanut sen olla. En saa toisen tytön ilmeestä selvää, sillä hän on piiloutunut jonkinlaisen lehtiön ja vaalean kiharapehkonsa taakse. Luulen, että hän kirjoittaa jotakin, mutta hän ei tahdo näyttää mitä. “Ehkä juuri siksi hän istuu takanurkassa”, pohdin. 

Opettajamme vilkaisee kelloa, joka on saapunut jo yhdentoista lähettyville ja ilmoittaa, että tunti on päättynyt. Huokaisen helpotuksesta, sillä ryhmäläiseni eivät vaikuta kovin innokkailta tutustumaan, saati aloittamaan projektiamme.

Luku 2.

Lumi

Työnnän kaappiini kemian ja suomen kielen kirjat, ja juuri kun olen lukitsemassa sen, puhelin värähtää taskussani. Näytöllä vilkkuu viesti isosiskoltani Sinjalta. Hän hehkuttaa jotain uutta kahvilaa, joka on auennut ihan lähelle koulua. Tuntimme loppuvat maanantaisin sattumalta samaan aikaan, joten voisimme tavata siellä ja viettää “siskojen yhteistä laatuaikaa”, kuten hän itse sitä kutsuu. Minulla on suuri kasa läksyjä tehtävänä, mutta suostun tämän kerran. Onneksi kahvilalle kävelee koululta vain reilut viisi minuuttia.

Nousen Cafe Junon pienet portaat ylös ja avaan lasioven. Kahvila on oikeastaan melko pieni, mutta silti kodikas ja valoisa – aivan kuin se ei ollenkaan kuuluisi tehdaskaupungin ytimeen. Alan ymmärtää, miksi siskoni tahtoi minut juuri tänne. Pian löydänkin hänet pöydän äärestä kermavaahdolla ja nonparelleilla koristeltu kahvi edessään. Minulle Sinja on tilannut teetä, tietäen että vihaan kahvin makua. “No, mitä pidät?” siskoni virnistää istuessani häntä vastapäätä. “Hmm.. Hyvä paikka kirjoittamiseen”, totean hymyillen pienesti. Viihdyn paremmin kotona kuin ihmisten hälinässä, mutta tämä paikka onkin yllättävän rauhallinen. “Lumi, sä vain kirjoitat ja kirjoitat. Kasiluokan loppuun mennessä sulla on kasa romaaneja!” Sinja pyörittelee silmiään, mutta pyytää minua kertomaan koulusta – vaikka pääasiassa hän puhuukin elämästään itse. Sinja on varma ajatuksistaan ja mielipiteistään, ja niin olen minäkin – kirjoitan mieluummin ajatukseni, kuin sanon ne ääneen. 

Kävelemme yhtä matkaa kotiin, mutta kuuntelen vain puolella korvalla Sinjan tauotonta puhetta. Hän on voittanut salibandyjoukkueensa kanssa jonkun palkinnon – taas – ja aikoo mennä pelireissulle Saksaan. Hän kertoo, kuinka hän ja hänen kaverinsa aikovat säästää rahaa ja lahjoittaa ne Komitean tutkimuksiin. Yritän peittää, kuinka paljon ajatus inhottaa minua. Siskoni on aina ollut parempi omaksumaan muutoksia, mutta en olisi odottanut, että hän on niin innokkaasti luontolakon puolella. Tiedän kyllä, että lukiolaisille pidetään jonkinlaisia luentoja siitä, mutta ei kai kukaan järkevä vain hyväksy tuollaista asiaa niin vain? 

Kotiin päästyämme kaivan lehtiöni esiin ja alan kirjoittaa puhtaaksi tekstejäni. Sinja valittaa aina, ettei ole “trendikästä” kirjoittaa paperille, vaan että minun pitäisi hankkia sellainen kynä, jolla voi kirjoittaa puhelimen näytölle. Huokaisen, ja avaan uuden läppärini kannen. Sain sen lahjaksi koulun alettua, mutta olen tuskin käyttänyt sitä. Avaan kirjoitussovelluksen ja varmistan, että olen kirjautunut omalla tililläni. Koulutilini kirjoitukset on yhdistetty Classroomiin, enkä voi ottaa riskiä että joku opettaja lukisi omia tekstejäni. Siksi pidänkin niitä mieluummin vihkossa – vaikka sitä en voinut Sinjalle sanoa. 

Kirjoitan siitä, kuinka tuntuu, että kaikki muut tässä maailmassa ovat sokeita sille, miten paljon on muuttunut. Jopa oma siskoni, joka on minulle rakas, mutta – miten sen voisi sanoa – tuntuu, että hän on yhä kauempana joka kerta sanoessaan jotain, joka on täydellisesti ristiriidassa omien ajatusteni kanssa. Että hänen suhtautumisensa luontolakkoon on muuttanut häntä ihmisenä. Ehkä yliajattelen, mutta miten sellaisen asian voisi vain unohtaa? Kaikki alkoi niin pienestä, etten ajatellut että sillä olisi vaikutusta elämääni. Mutta mitä enemmän koko juttu kasvaa, sitä enemmän alan pelätä sitä, ja lopulta tuntuu, ettei mitään normaalia ole enään jäljellä. Sitäpaitsi, ei ihminen ole niin fiksu otus. Tauotan hetken kirjoittamistani, katson kuinka kursori vilkkuu näytöllä, ja jatkan: Missä unessa kaikki kävelevät? Herätkää!

Luku 3.

Janette

“Kaukojuna Pohjoiskeskuksesta saapuu raiteelle kuusi”, rätisevä ääni kuuluu kaiuttimesta. Hölkkään oikean raiteen luo juuri ajoissa. Tiedän, ettei mummi pidä isoista ihmisjoukoista, mutta täällä ei muuta olekaan. Lopulta erotan junan etuvalot ja sen harmaan kyljen. Se jarruttaa viereiselle raiteelle ja ovet liukuvat auki. Pian huomaankin mummin astuvan parin oven päässä laiturille. Pelkään, että joku kaataa hänet kumoon, vahingossa tai tahallaan – niin hauraalle mummi näyttää kaikkien muiden keskellä. Syöksyn häntä vastaan välittämättä siitä, että olen törmätä jokaista vastaantulijaa päin. Mummi laskee kassinsa maahan, ja vaikka hänen ilmeensä on väsynyt, silmät hymyilevät. Kaappaan hänet sellaiseen halaukseen, että olemme molemmat kaatua maahan. Lopulta nostamme yhteisvoimin mummin laukun maasta – vaadin saada kantaa sitä loppumatkan – ja alamme suunnata kohti kotia. Toisessa kädessäni puristan mummin kättä, toisessa laukkua. Minä ja mummi vastaan kaikki muut.

Olen imuroinut parhaani mukaan ja jopa järjestänyt keittiön kaapit. Kävin kaupassa ostamassa kaikenlaisia tarvikkeita ja ainekset päivällistä varten. Täytyy myöntää, että asunto on melko pieni kahdelle, mutta tiedän, ettei ole varaa valita. Siispä en murehdi sitä, vaan laitan veden kiehumaan. Mummi on hiljainen, mikä ei tosin yllätä minua. Jokin hänen hiljaisuudessaan on kaunista. En pidä ihmisistä, joiden suu käy taukoamatta, ja mummi tietää sen. Nostan pöydälle kasviksia ja paketin jonkinlaisia kanaviipaleita. En ole koskaan erityisesti nauttinut kokkaamisesta, joten pysyttelen mahdollisimman yksinkertaisissa resepteissä. Kaadan kumpaankin kulhoon kiehuvaa vettä, ja nuudelien valmistuessa pilkon kurkun ja paprikan. Kananpalat saavat ruskistua pannulla, ja heitän niiden sekaan muutamia mausteita. Lopulta valutan turhan veden valmisnuudeleista pois ja heitän muut ainekset sekaan. Napsautan keittiön nurkassa olevan radion päälle, ja pyöritän nuppia kunnes siitä kuuluu muutakin kuin rätinää. Musiikki rikkoo hiljaisuuden, ja pesen sen tahdissa astiat. Haen vielä komerosta kynttilän, ja sytytän sen keittiön pöydälle. Istuudumme pöydän ääreen, ja kynttilän loimu tanssii mummin kasvoilla.

Ulkona on jo pimeää, kun olemme syöneet ja järjestäneet mummin pedin. Valitsemme yhteistuumin äitini vanhat kukkalakanat, ne vain kuuluvat siihen. Mummi osaa nimetä jokaisen kukan: pieni sinikukkainen on orvokki, ja valkoinen peltosaunio. En ole koskaan erityisemmin loistanut biologian lajintunnistuksessa, mutta tunnistan ainakin lemmikin ja horsman. Mummi kertoo, kuinka maitohorsman lehdistä voi kuivata teetä, ja että nuoria lehtiä voisi jopa silputa salaattiin. Hänen silmänsä tuikkivat, ja niistä heijastuu vuosien kerryttämä viisaus. Kuuntelen hänen tarinoitaan mielelläni, sillä ne kertovat vanhoista ajoista. Pieni suru kuitenkin sävyttää jokaista sanaa, sillä olemme kumpikin tietoisia siitä, kuinka kaikki kukkien loisto on kateissa. Ehkä voisin ostaa tekokukkia pöydälle maljakkoon mummin piristykseksi.

Luku 4.

Olga

Historian aamutunti on kuolettavan tylsä, kuten aina ennenkin. Pakkaan reppuun kirjat ja vihon, ja taistelen sitä väsymystä kohtaan, joka yleensä tässä vaiheessa valtaa minut. Vaellan ruokalalle ja helpotuksekseni muistin tänään pakata eväät. Eilinen saa minut muistamaan äidinkielen projektin ja ryhmäläiseni – muistelen, että opettaja sanoi jotain kirjastossa opiskelusta tiistaisin. Siinä samassa unohdan väsymyksen ja nälkäni. Työnnän rasian takaisin reppuuni ja suuntaan kohti koulun kirjastoa.

Hyllyjen väleihin on tungettu tyynyjä ja säkkituoleja, joilla lojuu enimmäkseen jotain pikkutyttöjä, jotka lukevat muotilehtiä. Moni heistä tuskin edes lukee kirjoja, kunhan vain oleilevat täällä. Tarkemmin ajateltuna kirjasto tosin on yllättävän mukava paikka, tai ainakin siellä saa olla rauhassa. Keskustassa oleva suuri pöytä on kirjojen, paperilappujen, värikynien ja kansioiden peittämä. En edes muista milloin viimeksi kävin merkitsemässä jotain lainattujen kirjojen kansioon; pian luontolakon leviämisen jälkeen lopetin lähes kokonaan kirjastossa käynnin. Kaikki lempikirjani – eläinsarjakuvat ja kasvien tunnistusoppaat – takavarikoitiin. Moni hyllykkö on kadonnut entiseltä paikaltaan ja tilaa on korvattu sohvilla ja tuoleilla. Yhteen kohtaan saattaisi jopa mahtua pingispöytä, mutta en usko, että koululla on varaa sellaiseen. Hiljainen puhe ja vihkojen kahina muodostaa kirjastoon äänimaailman, jollaiseen en ole tottunut. Koulun käytävillä on liian kova meteli, kotona taas yksinäistä ja hiljaista. En osaa valita, kumpaa vihaan enemmän. Kotona minulla on edes kellariprojektini. Tunnen itseni hieman orvoksi keskellä kaikkea sitä tietoa, jota kaikki kirjat pitävät sisällään, ja silti siellä ei ole mitään, mikä oikeasti kiinnostaisi minua. Eikä minulla ole läksyjä tekemättä tai kouluprojektia kesken. Ainakaan vielä. Jatkan matkaa hyllykköjen ja pöytien ohi, yrittäen pitää askeleeni hiljaisina. Tietokirjahyllyssä on aukkoja Komitean kieltämien kirjojen kohdissa. Jos ne ovat jossain vielä ehjinä, antaisin mitä tahansa lukeakseni jokaisen sivun uudelleen. 

Pudistelen päätäni ja yritän muistella mahdollisimman tarkasti, miltä ryhmäläiseni näyttivät, sillä heitähän tulin tänne etsimään. Vaaleatukkainen kiharapää, joka pitää ilmeisesti kirjoittamisesta. Täytyy myöntää, etten yllättyisi, vaikka löytäisin hänet jostakin kirjaston uumenista. Kolmannesta jäsenestä en oikein tiedä. Muistan vain, että hänellä on pitkät, tummat hiukset. Alan tulla siihen tulokseen, että olin ainoa, joka muisti tulla kirjastoon. Käännyn ympäri lähteäkseni, mutta ennen kuin ehdin väistää, joku törmää minuun ja kaadun lattialle. 

Luku 5. 

Lumi

Kirjastossa kaikuva tömähdys havahduttaa minut ajatuksistani. Olin lukenut kirjaa, mutta vähitellen vaipunut ajatuksiini. Kurkistan hyllyjen välistä ja yllätyksekseni näen molemmat projektiryhmäläiseni hämmentyneen näköisenä maassa istumassa. Tilanne on niin hullunkurinen, että melkein nauran molempien hölmistyneille ilmeille. Lasken kirjan tyynylle ja nousen seisomaan. Punatukkainen tyttö näyttää pidättelevän naurua myöskin. Hän huomaa minut noustessaan ylös ja ojentaa käden toiselle. He nousevat seisomaan, ja punatukkainen mumisee: “Sori, en yhtään kattonu eteeni…” “Ei, älä sä mitään pahoittele, mähän juoksin ihan sua päin. Muistin vasta äsken, että tänään on kirjastovälkkä”, mustatukkainen tyttö vastaa. Hän huomaa minut, ja virnistää. “Itseasiassa, mä etin teitä kahta”, hän myöntää. “Käviskö teille, jos alotettaisiin se äikän projekti nyt?” punatukkainen nyökkää ja esittäytyy: “Mä oon Olga.” He katsovat kysyvästi minuun, ja tajuan, että olen koko ajan vain tuijottanut heitä. “Mun nimi on Lumi”, sanon, ja olen varma että kuulostan aivan liian kimeälle. “Mä olen Janette”, mustatukkainen tyttö sanoo pienesti hymyillen. “Kenen koneella kirjoitetaan?”

Siirrän kirjapinoni sivuun ja teen tilaa hyllykköjen väliin. Olga tuo sylillisen tyynyjä ja istahtaa viereemme. Janette avaa koneensa ja naputtelee koodin. Lasken lehtiöni hetkeksi sivuun ja avaan oman koneeni. “Jaettaisiinko kaikille yhteinen tiedosto, et kaikki voisi kirjottaa samaan aikaan?” Olga ehdottaa. Nyökkään, ja nostan koneeni takaa kirjahyllyltä. Samaan aikaan sen päällä levännyt kirjoituslehtiöni tipahtaa alas. Kylmä paniikin tunne jymähtää vatsaani, ja kurotan ottamaan auki levähtäneen vihkon takaisin itselleni. Tytöt eivät sano mitään, näyttävät vain hämmentyneille. “Okei, mä jaoin sen tiedoston. Näkyykö se teillä?” Olga kysyy, ja näyttää empivän vielä. “Lumi.. Oisko sulla sun vihkossa jotain ideoita tähän projektiin?” Janette nostaa katseensa koneestaan ja vilkaisee Olgaa. “Jos sä vaan haluut näyttää niitä, tietty”, hän lisää. Samaan aikaan tahtoisin leväyttää kaikki tekstini heidän nähtävilleen, ja samaan aikaan pitää ne itselläni. Mistä tiedän, etteivät he vain yksinkertaisesti kertoisivat ensimmäiselle opettajalle, joka kävelee käytävälle vastaan? Äitini aina sanoo, että minun pitäisi näyttää tekstejäni muille, sillä ne ovat niin taitavasti kirjoitettu. Mutta kukaan ei ole koskaan kysynytkään. Lopulta teen päätöksen, tietäen ottavani todella suuren riskin: “Ehkä on parempi että vaan luette itse.”

Luku 6.

Janette

Tiedätkö sen tunteen, kun heti ensi näkemältä jokin sisälläsi tietää, että sinulla ja jollakulla on jotain yhteistä? Kaikista hämmentävintä on, kun juuri se ajatus käy toteen.

Lumin teksti on aivan erilaista kuin olen tottunut lukemaan. Siitä puuttuu kokonaan se salailun kitkeryys, joka jää kirjaston kirjoista mieleen. Se, että tässä ei ole kaikki mitä voisi sanoa. Sillä Lumin teksteistä ei todellakaan puuttunut mitään. Se on kuin vastakaiku omille ajatuksilleni – että maailma, jossa nykyään elämme, on aivan erilainen kuin se joskus oli. Ja meillä on oikeus vaatia muutosta. Ihmetyttää, kuinka yksinkertaisena ja puhtaana Lumi pystyy asian esittämään. Se vaatii varmasti suurta itsevarmuutta. Kyllä minäkin pienenä saatoin marssia sanomaan päiväkotiohjaajalle, että mummi on kertonut kaikenlaisista eläimistä, mutta en enää tiedä, missä ne ovat. Olin pieni, enkä tahtonut hyväksyä maailmaa sellaisena kuin se on. Enkä edelleenkään, mutta olen oppinut piilottamaan sen paremmin.

Luen siitä, kuinka ensin pienestä alkanut luonnon aseman sortaminen on paisunut suureksi ilmiöksi, joka vei lopulta lähes kaiken. Samaa ajatusta kannattavista ihmisistä muodostui ryhmä – joka kutsuu itseään Komiteaksi – ja joka keräsi parhaat tutkijat ja kirjoittajat osaksi itseään. Oli kapinaa, tietysti, mutta ne hajotettiin sisältä päin ja yksittäiset äänet vaiennettiin. “Miksi kukaan muu elävä olento päättäisi, mihin me pystymme?” kuului Komitean ajatus. Uusia, värittömiä kasveja kasvatettiin laboratoriossa, kunnes ne valtasivat nykyiset paikkansa kaikkialla siellä, missä oli ennen hallitsematon väriloisto. Eläimiin käytettiin siruja ja korvauksia kunnes normaalit katosivat kokonaan. Hitaasti mutta varmasti Komitea otti enemmän ja enemmän – lahjoivat tai veivät väkisin. Kukaan ei tiedä, missä on ryhmän ydin. Kaikki ovat vain taipuneet siihen, minkä muut vaikuttivat olevan “paras vaihtoehto”. Ylistettiin ihmisten älykkyyttä ja tapaa rakentaa uusia yhteisöjä. Eläimistä tuli vähempiarvoisia ja oli häpeäksi puhua niiden puolesta. Hybriditkin yleistyivät, mutta jäivät melko harvinaiseksi. Uudet lait, uusi aikakausi.

Lumi näyttää hermostuneelle kun käymme läpi vihkoa sivu kerrallaan. Vaikka kyllä ymmärrän sen, ei ole helppoa pitää kaikkia noita ajatuksia sisällään. “Eikä myöskään luovuttaa niitä lähes tuntemattomille luettavaksi”, mietin. Hänen täytyy todella luottaa meihin. Olgan silmät suorastaan loistavat, hän taitaa ajatella samaa kuin minäkin. Alan olla yhä enemmän iloisempi, että juuri he kaksi sattuivat ryhmäläisikseni tässä. Ilman tätä en olisi ehkä koskaan saanut jakaa näitä ajatuksia ja tunteita. Lopulta sanat sivuilla loppuvat, ja suljemme yhdessä vihkon. Ojennan sen takaisin Lumille, joka näyttää pelokkaalle: “Mitä ajattelette?” hän kysyy, kuin olisi juuri tehnyt pahemmankin rikoksen. “Ai mitä mä ajattelen? Just ton kaiken oon aina halunnut sanoa ääneen!” Olga kuiskaa silmät loistaen. “Niin mäkin, enkä edes ole ikinä tajunnut, että voisin kirjoittaa sen paperille”, nauran, ja Lumi rentoutuu myös selkeästi. “Taidetaan tietää meidän projektin aihe nyt?” Kysymme kaikki yhteen ääneen ja viimeinenkin salailun pato purkautuu.

Luku 7.

Olga

Heti keskiviikkona kotiin päästyäni avaan tietokoneeni kannen ja ryhdyn kirjoittamaan. Päätimme siirtää työmme omille tileillemme, jotta opettajat eivät näkisi sitä. Se onkin koko projektissa vaikeinta – salaaminen. En tajua, miten Lumi on pitänyt lukemattomat kirjoituksensa poissa kenenkään nähtäviltä; eilinen pyörii edelleen päässäni kuin uni. Hämmästyttää, kuinka kauan kesti löytää sellaiset ihmiset joiden lähettyvillä voi vain sanoa, mitä ajattelee.

Suunnitelmamme on koota todenperäinen ja kattava diaesitys siitä, mitä kaikkea Komitea on muuttanut. Alkuun etsimme tietoa siitä, millaista oli ennen luontolakkoa ja mistä se sai alkunsa. Teemme listan muutoksista ja asioista, jotka jäivät voimaan. Ja jos mistään todella löytyy tietoa, tahdomme jokainen tietää lisää Komiteasta. Meidän täytyy myös luoda jokin tekaistu esitys – jotta meillä on jotain, mikä näyttää opettajille. Naputtelen Docsiin kysymykset, joihin etsimme vastauksia: “Miksi luontolakko aloitettiin?” “Mistä termi ‘luontolakko’ tulee, jos se ei ole vain lakko vaan suurempi muutos?” “Kuka johtaa Komiteaa?” “Miten suurta kapinaa Komitea pystyy edes hallitsemaan?” Kysymyksiä kirjoittaessa käy ilmi, kuinka vähän tietoa meillä on ja kuinka vähän sitä on saatavilla. Samaan aikaan pelkästään ympärille katsominen, niin, että tietää katsoa oikeita asioita, riittää. Ihmiset kävelevät ulkona kaupungissa, mutta pysähtyvätkö he koskaan tutkimaan laboratorion kasveja – saati sitten muistelemaan, millaisia ne ennen olivat. Kaikki ovat kuin sokaistuneet totuudelle, tai kuten Lumi kirjoitti; kävelevät unessa. 

Mutta Lumin ja Janeten tapaaminen on herättänyt toisenkin ajatuksen: mitä jos meitä on enemmän? Ihmisiä, jotka ovat hiljaa, mutta sisimmässään kapinoivat. Ajatus sytyttää pienen lämpöisen kipinän sisälleni. “En ole ainoa”, kuiskaan, ja ääni kaikuu tyhjässä asunnossa. Suljen läppärini kannen ja lasken sen sängylle. On yksi asia, josta uudet ystäväni eivät tiedä. Ei minulla ole varsinaisesti syytä, miksi en ole sitä heille kertonut. Kaikki tapahtui niin nopeasti – en ole todellakaan tottunut paljastamaan tätä puolta itsestäni. Otan kellarin oven vierestä saappaani ja kiskon ne jalkaan. Pieni hymy kareilee huulillani avatessani oven. Kostea ilma tuntuu jo portaikossa, mutta en välitä siitä. Tarkistan että ovi on ollut lukossa – jep – ja käännän kahvan alas. Kouluhommat vievät yllättävän paljon aikaa, joten en ole ehtinyt kunnolla jatkaa ikiomaa projektiani, mutta nyt on vihdoin sen aika.

Luku 8.

Lumi

Koko matematiikan aamutunnin ajan pyörittelen lyijykynää kädessäni ja teen tehtävät epätavallisen huolimattomasti, vaikka en ole koskaan laskemisesta erityisesti välittänytkään. Ajatukseni poukkoilevat rauhattomasti tiistain kirjastoepisodiin, seuraavaan suomen kielen tuntiin ja kirjoituksiini. En saa rauhaa siltä pieneltä ääneltä ajatusteni nurkassa, joka kuiskii, että Janette ja Olga välittävät tiedon eteenpäin ja joudun hankaluuksiin. Haluaisin vain jättää äänen omaan arvoonsa, luottaen heihin. 

Lopulta tunti päättyy ja ihmiset valuvat hajanaisina ryhminä ulos luokasta. Pakkaan kirjat reppuuni niin nopeasti kuin kykenen ja lähden luokasta jännittyneenä. Tällä kyseisellä tunnilla opettaja tarkistaa suunnitelmamme, ja Janette on ilmeisesti kehitellyt jonkin sellaisen. Kuin ajatuksen voimasta tunnistan tutun hahmon kaappini luona ja riennän käytävää pitkin Janeten luokse. Hän heilauttaa kättään ja viittaa tietokoneeseensa sanoen: “Tein lyhyen suunnitelman, ja laitoin aiheeksi Cafe Junon. Voisimme ehkä haastatella sen pitäjää, sillä täytyyhän meidän jotain materiaalia kerätä tähän tekaistuun myös.” Nyökkään ja sullon kirjat kaappiini. Lähdemme yhtä matkaa kohti luokkaa. Olga istuu mietteliään näköisenä ikkunan vieressä. Janette hiipii hänen taakseen ja nostaa sormensa huulilleen. Yritän pitää mahdollisimman normaalin ilmeen ja käyn istumaan paikalleni. Käännyn piilottamaan lehtiöni repun pohjalle niin, että se ei näy suuaukolta. Kuulen Olgan älähdyksen ja Janeten tukahdetun naurun. Pian muutkin oppilaat ovat asettuneet paikoilleen luokkaan ja opettaja aloittaa hitaan selostuksen projektin seuraavista vaiheista. Janette kääntyy tuolissaan ja muodostaa huulillaan sanat: “Tässä menee tyyliin koko tunti!” Olga pyörittelee silmiään ja minä irvistän ajatukselle, mutta olen myös iloinen, että minulla on vihdoin joku kelle ilmeillä. Joku muu kuin kirjat ja vihkoni.

Feikki suunnitelmamme menee yllättävän helposti läpi. Olga heittää vielä, että voimme tehdä projektia samalla Cafe Junossa istuen. Kiitän mielessäni Sinjaa siitä, että hän raahasi minut sinne maanantaina, joten en ole aivan ulalla aiheesta. Pyydämme, että saisimme mennä kirjastoon, ja yllättävää kyllä, saamme luvan. Tuntien aikana siellä on vielä hiljaisempaa kuin ruokailun jälkeen, ja askelemme kaikuvat hyllyjen välissä. Kokoamme jälleen tyynyjä ja tuoleja sekä haen luokasta lehtiöni. 

Puheemme poukkoilee omasta elämästämme projektiin ja kouluun. Janette kertoo asuvansa mumminsa kanssa vuokra-asunnossa. “Mummi asui ennen pohjoisessa, mutta mun vanhemmat lähti työmatkalle ja se tuli pitämään musta huolta.. Oon oikeestaan aina ollut läheisempi mummin kanssa”, hän hymyilee surumielisesti. Kerron Sinjasta ja hänen älyvapaasta hankkeesta lahjoittaa Komitealle rahaa. Olga on hiljaa, mutta hänen ilmeestään kuvastuu sama ajatus kuin mitä minäkin ajattelin sen ensimmäisen kerran kuullessani. “Eikö sun kannattaisi yrittää estellä sitä jotenkin? Tai ihan ehdottaa että se ei tekisi sitä?” Janette ehdottaa rohkaisevasti. Tahtoisin sanoa, että joo, niin teen. Mutta Sinja ei kuuntele varoittavia sanoja, tekee vain mitä tahtoo. Joskus toivon, että olisin kuin siskoni; villi ja vapaa, vauhdista sokea. Kohautan olkapäitäni ja sanon: “Hän ajattelee että olen kuin muut”; se riittää Janetelle ja Olgalle, he ymmärtävät. 

“Tiedättekö mitä? Mulla oli pienenä tapana olla aika koppava. Meinaan, että mä toin mun mielipiteitä esiin ilman että yhtään ajattelin mitä sanon ääneen. Voitte vaan uskoa millasiin vaikeuksiin mä siitä jouduin – kerran sanoin päiväkotikaverilleni että hän on ruma kuin lehmä! Eikä kumpikaan meistä ollut koskaan nähnyt sellaista elävänä. Hän varmaan luuli sen olevan jokin todella ruma otus”, Janette selittää ja näen, kuinka hän käy läpi muistojaan. “Jouduin aina puhutteluun milloin mistäkin, ja vanhempani olivat kovin pettyneitä. Mummi oli ainoa, joka ymmärsi mua.” Nyökkään hitaasti. Tiedän, mille tuntuu olla se ‘erilainen’. “Kaikki alkoi siitä, kun vanhempani saivat kutsun Komiteaan. He hylkäsivät sen, mutta alkoivat tehdä töitä toiminnan laidoilla, pienellä palkalla. He lähtivät yhä useammin kauas pois, ja nyt mummi menetti kärsivällisyytensä ja matkasi junalla tänne. Hän myi asuntonsa, joten ainakin meillä on ne rahat”, hän jatkaa. Minulle tulee hieman huono omatunto – aina ei ole ollut helppoa, mutta minulla on sentään siskoni ja perheeni ympärilläni. “Mun vanhemmat taas toivoisi, että mä panostaisin enemmän käytännön asioihin kuin kirjoittamiseen. Heidän mielestään luen liikaa kirjoja enkä pysy kiinni nykyhetkessä – en vain voi lopettaa ajattelemasta, että jossain kirjassa olisi pilkahdus vanhaa maailmaa ja että voisin löytää sen”, myönnän. Se kuulostaa aika höpsölle ääneen sanottuna. “Mullakin oli tapana kuunnella mummin vanhoja cd-levyjä, vaikka tuskin niissä mitään mielenkiintoista on..” Janette sanoo. Olga lopettaa hetkeksi kirjoittamisen ja kuiskaa silmät suurina: “Kuvitelkaa, jos jollekin cd-levylle olisi tallennettu luonnon ääniä! Eikö se olisi aika siistiä?”

Ryhmämme työnjako toimii täydellisesti: Olga etsii erilaisia sivustoja ja uutisia ja kopioi suunnitelmamme alle niiden linkit. Janette listaa tärkeimmät osat niistä, ja minä kirjoitan ne hiukan pidempinä diaestykseen. Janette lupaa edistää kotona tekaistua Cafe Juno -projektia. Olen varma, että Sinja innostuu, kun kerron hänelle siitä. Kirjastossa kaikuu kirjoituksen ääni ja välillä hiljainen puheemme. Yhtäkkiä Janette lopettaa kirjoittamisen. Hänen silmänsä suurenevat, ja hän sanoo: “Olga! Sä olet nero!” Olga vilkaisee minuun kysyvästi ja Janette jatkaa: “Musta tuntuu, että yhellä mummin levyistä on luonnon ääniä! Siitä on kuulunu aina jotain niin hiljaista ääntä, että oon ajatellu sen olevan rikki!” “Oikeesti?” Olga kysyy epäuskoisen innostuneella äänellä. “No, se selviää vain yhdellä tavalla! Mitä jos mä annan teille mun osoitteen ja mennään huomenna meille selvittämään se?”

Luku 9.

Janette

Kiitän onneani, että siivosin asunnon mummin tuloa varten: niinpä ei ole paljon siivottavaa ennen Olgan ja Lumin tuloa. Haen komerosta cd-levyt ja kasaan ne olohuoneen pöydälle. Kannan myös levysoittimen lattialle. Kokoan vilttejä sen ympärille. Mummi lähti ostoksille – ruokaa kuluu yllättävän paljon lyhyessä ajassa – joten olemme sitten kolmistaan kotona. Kuin merkistä ovikello soi, ja sen takana odottavat uudet ystäväni. 

Esittelen nopeasti talon, mutta jokainen meistä – varsinkin Olga – kihisee uteliaisuudesta levyjä kohtaan. Kokoonnumme vilteille, ja Lumin ehdotuksesta alamme käydä kaikkia cd-levyjä läpi. Jos yhdellä on jotakin muuta kuin musiikkia, miksei toisellakin? Siitä on melko kauan, kun kuuntelin levyjä, mutta muistan silti joten kuten niiden käytön. Joskus en saanut kuunnella yksin niitä, etten sotkisi tai rikkoisi mitään. Levyt ovat mummin aarteita. Näytän tytöille, kuinka sellainen pitää asettaa koneeseen. Lumi kirjoittaa kaiken muistiinpanoihinsa, vaikka tuskin tulee ohjetta tarvitsemaan. Hiljainen musiikki alkaa kuulua, ja siirrymme seuraavaan.

Olemme käyneet läpi noin puolet kaikista levyistä, ja tähän mennessä niillä on ollut vain vanhanaikaista musiikkia. Olga ja Lumi ovat saaneet vuorotellen asettaa levyn koneeseen, ja aurinko laskee ikkunoiden takana. Kaupungin hälinä vaimenee, mutta katulamppujen loisteessa elää silti sama Eteläkeskus kuin päivälläkin. Teen meille kolme voileipää, jotka katoavat loppujen levyjen läpikäynnin aikana. Viimeisen levyn kohdalla ei kuitenkaan kuulu mitään. “Tämä se on”, kuiskaan, ja käännän koneen nuppia. Suhina voimistuu, mutta huomaan siinä jotain muutakin: hiljaisina alkavia korkeita ääniä, joista yhdistyy lopulta jatkuva melodia. Pidätämme hengitystä ja kuuntelemme, kuinka levyltä toistuu vuosien takaiset äänet. En pysty sanoin kuvaamaan, kuinka kauniille se kuulostaa – ja samaan aikaan niin herkälle ja haavoittuvalle. Pelkkä ajatus siitä, että pelkästään cd-levyn rikkomisella todella hävittäisi tämän, puistattaa. Samaan aikaan hento ilo valtaa sydämeni. Meillä on jotain, mitä Komitealla ei ole. Meillä on pala menetettyä.

Luku 10.

Olga

Tuntuu sille, kuin joku olisi kerännyt kaiken sisälläni velloneen pelon, epäilyksen ja hämmennyksen, ja tehnyt niistä ilotuliteraketteja, jotka räjähtävät nyt palasiksi. Samalla luottamukseni tyttöihin kasvaa, ja tahtoisin paljastaa heille oman salaisuuteni: Lumilla on kirjan verran mahtavia kirjoituksia luontolakosta. Nyt Janella on cd-levy. On minullakin oma salaisuuteni.. Mutta en tiedä, olenko täysin valmis vielä jakamaan sitä. Siivoamme levyt niiden rasioihin, ja Janette vie linnunlaulua sisältäneen huoneeseensa. Hämmennys väreilee ilmassa. “Se oli todella kaunista”, Lumi sanoo heikolla äänellä. “Se oli mahtavaa!” vahvistan, ja kaikki into purkautuu sisältäni. “Uskomatonta, että löysimme sen”, jatkan. “En ole koskaan tuntenut olevani noin lähellä mitään luontoon liittyvää”, Janette sanoo, ja huono omatunto iskee oitis piikkinsä minuun. En tiedä, kuinka paljon eläviä eläimiä ja kasveja Komitealla on tutkimuksissaan hallussa, mutta on minullakin jotain. Tunne siitä, että nyt on vuoroni näyttää, minkä panoksen voin antaa projektiin, kasvaa. Työnnän sen kuitenkin syrjään ja yritän iloita siitä, että olemme päässeet askeleen eteenpäin.

Luomme yhteisen viestiryhmän, ja lopulta Lumi ja minä lähdemme yhdessä kotejamme kohti. Ei ole vielä aivan pilkkopimeää, mutta en pidä silti siitä, miten ainoa valo korkeiden talojen keskellä tulee valtavista mainosnäytöistä ja autojen etuvaloista. Hyvästelen Lumin bussiin noustessani, ja hän lähtee vastakkaiseen suuntaan. Bussin kääntyessä kotikadulleni alan todella harkita, että kutsuisin Lumin ja Janeten kotiini. He ovat luotettavia ja… Ei minulla ole edes oikeaa syytä epäröidä. “Olen kai liian tottunut piilottamaan kaiken, vaikka ei edes oikeasti tarvitsisi”, mietin. 

Luku 11.

Lumi

Herään seuraavana päivänä puhelimeni värähdykseen yöpöydällä. Kurottaudun ottamaan silmälasini ja totuuttelen hetken ikkunasta kajastavaan valoon. Sitten muistan eilisen, ja innostuksensekainen jännitys alkaa pyörteillä sisälläni. Nappaan puhelimeni ja avaan kolmikkomme viestiryhmän: 

~ Olga: Nyt kun te molemmat ootte antanu jotain meiän projektiin, musta tuntuu että mullakin ois jotain… Pääsettekö meille huomenna, vaikka 12:00?

~ Jane: Mitä sä piilottelet siellä?? 😀

~ Olga: Se on yllätys!!!

~ Jane: Okeiii mut pääsen kyllä

~ Olga: Lumi?

Ihmettelen, kuinka luonnollisesti Janette ja Olga voivat vain jutella, vaikka ovat tavanneet vasta hetki sitten. Vähät välitän kuitenkin siitä, ja syöksyn alakertaan. Isä, äiti ja Sinja istuvat jo aamupalalla, mutta kello näyttääkin jo kymmentä. “Onko ok, jos mä meen huomenna tekeen yhtä äikän projektia mun kaverille?” kysyn varovasti. “Sä kirjoitat jo ihan tarpeeks kotonakin”, Sinja kuittaa silmiään pyöritellen. Saan kuitenkin luvan, ja laitan tiedon Olgalle:

~ Lumppa: Pääsen!

~ Olga: Okei jess

~ Jane: Anna kun arvaan, sulla on joku luontoaiheinen ateljee siellä..? 

~ Olga: Ei ihan mut melkein tbh

~ Lumppa: Melkein?

~ Olga: Näette sitten 😉

Suljen puhelimeni ja mietin, mitä tekisin Sinjan kanssa. Jokin tyttöjen asenteessa saa rohkeammaksi ja alan pohtia, pitäisikö minun todella puhua siskolleni. Ajattelen vanhalta cd-levyltä kuuluvaa linnunlaulua ja Janeten ja Olgan törmäystä kirjastossa. Kaikki tapahtui juuri oikeaan aikaan. Ja vielä viikko sitten en edes tuntenut Janettea tai Olgaa! 

Koputan varovasti Sinjan oveen. Kuulen, kuinka kuulokkeet napsahtavat rasiaan, ja pian ovi avautuu. Vaikka näytämme melko samalle – paitsi että Sinja suoristaa kiharat pois hiuksistaan – luonteemme ovat toistensa vastakohdat. Isosiskoni on tulta ja tappuraa, minä taas herkkä kuin mikäkin lasimaljakko. Hän luo kysyvän katseen mutta istahtaa sängylleen. Sinjan huoneessa on suuri palkintokaappi, jossa on pokaaleja niin jalkapallosta kuin sählystäkin. Seinien julisteissa komeilee bändejä ja näyttelijöitä, joita en tunnista. “Tota… Vieläkö sä säästät rahaa siihen lahjotukseen?” aloitan, ja odotan jännittyneenä siskoni vastausta. “Joo, tietty, mitä siitä?” Sinja puuskahtaa. Kerään rohkeutta, ja jatkan: “Mä en oikein tiedä, onko se hyvä idea. Ootko sä ikinä aatellu mihin kaikkeen Komitea oikeesti sitä käyttää?” “Mä en tarvitse sun turvallisuusvinkkejä, kyllä mä tiedän mihin mä tahdon mun rahaa käyttää”, Sinja sanoo ja pyörittelee silmiään. “Ei, mut tiedätkö sä oikeesti mihin se kaikki raha menee?” Tulee hetken hiljaisuus. Sinja näyttää hetken epävarmalle, mutta kovettaa ilmeensä. “Mitä sä siitä tiedät? Ja miks sua kiinnostaa?” Haen hetken sanojani, ja vastaan: “Koska Komitea teki virheen, ja mä en halua, että sä teet myös.”

Luku 12.

Janette

‘Kierretie’, lukee tienviitasssa. Kävelen kadun päätyyn ja lopulta saavun pienelle omakotitalolle ja koputan varovasti oveen varmistettuani oikean osoitteen. Olgan tutut kasvot ilmestyvät oven takaa, ja pian Lumikin ilmestyy mutkasta. Huidomme hänelle, ja hän juoksee koko loppumatkan. “Karttasovellus ei jostain syystä osannut tänne”, hän nauraa. Olga neuvoi ottamaan saappaat mukaan, joten vedämme ne esiin – vähän outoa, mutta ihan niinkuin elämä voisi oudommaksi muuttua. Hän avaa oven, joka on kuulemma kellarin sisäänkäynti. “Oletteko valmiit?” Olga kysyy. Lumi nyökkää kysyvä ilme kasvoillaan, ja puen meidän molempien ajatukset sanoiksi: “Mihin?” Olga ei vastaa, vaan lähtee portaita alas. Jätän oven auki, jotta näemme kävellä käytävässä. Olga ottaa taskustaan avaimen, ja avaa portaiden alapäässä olevan oven lukon. “Saisinko esitellä, salainen luontoprojektini”, hän sanoo. 

Tulemme huoneeseen, jossa on pitkä puinen sivupöytä ja hyllyköt täynnä asioita, joista mummi on kyllä kertonut, mutta joita en ole koskaan nähnyt omin silmin. Olga näyttää ylpeälle – syystäkin – ja kertoo: “Mä oon aina rakastanut luontoa, vaikka en oo kokenu sitä sellaisenaan ympärilläni. Siks kerännyt ja kasvattanut asioita, jotka saa mut tuntemaan, kuin pala luontoa ois täällä.” Lumin kynä liikkuu rivakasti hänen lehtiönsä riveillä, ja minäkin olen todella hämmentynyt. Seinustalla on ämpäreitä, toisella puolella kuokkia ja lapioita. Olga on kerännyt kiviä, jonkinlaisia koteloita ja kuoria, siemeniä ja asioita, joiden nimiä en edes tiedä. Yhdellä hyllyllä on kokoelma kaikista erilaisista laboratorion värittömistä kasveista. On kasoittain vanhoja kirjoja ja sitäkin enemmän piirroksia erilaisista kasveista sekä eläimistä. Lumikin laskee vihkonsa alas ja katselee kellaria häkeltyneenä – pakko myöntää, että koko paikka ei kellaria edes kovasti muistuta. “Paras suoritukseni on tässä”, Olga sanoo ja nostaa jotakin pöydän alta. Läpikuultavassa astiassa on jotakin, ehkä hiekkaa ja multaa, ja roskien keskeltä kohoaa pieniä, hennon vihreitä versoja. “En tiedä mikä kasvi se on, mutta on sentään saavutus saada jotain kasvamaan”, Olga nauraa. Sitten hän vakavoituu. “Mun unelma on aina ollut nähdä jonkun oikean ja elävän kasvin kasvavan, ja jos se ei olisi mitä on.. Mä haluaisin ehkä jopa olla Komitean tutkimusryhmässä”, hän myöntää. “Mut en siksi, minkä vuoksi ne siellä on, vaan koska niillä on pakko olla eläviä kasveja ja eläimiä, niistä saisi niin paljon tietoa..” hänen äänensä hiipuu. “Ja ehkä jonain päivänä tää on ohi. Ehkä jonain päivänä me vielä ollaan tasavertasia luonnon kanssa. Mistä sen tietää, vaikka nyt jo olisi olemassa joku salaseura, joka jakaa julisteita kapinan puolesta? Tai jos ei… Ehkä me voitais muodostaa sellainen!”

Kertokaa ihmeessä rehellisesti palautetta!!