Projekti 111

Yö oli synkkä ja myrskyisä. Tuuli puhalsi raivoisasti harmaan, kivisen kerrostalon ikkunoita. Tyttö istui tämän kerrostalon oikean puolen reunimmaisen asunnon ikkunassa ja mietti. Tytöllä oli pitkät, paksut, kiiltävän mustat hiukset ja suuret tummat silmät. Bella haukotteli; Kello oli jo kolme aamuyöllä, mutta häntä ei väsyttänyt. Hän ei ollut nukkunut kunnolla nyt kahteen päivään. Hän tarvitsi vastauksia. Hän ei voinut nukkua ennen, kuin saisi tietää! Ketään ei ollut kotona. Bellan vanhemmat olivat lähteneet kaksi päivää sitten, tai no, eivät he olleet Bellan oikeat vanhemmat. Bella oli siirretty tähän huoltoperheeseen hänen ollessaan vasta kolme vuotias. Hänen oikeat vanhempansa eivät kyenneet tai halunneet kasvattaa häntä, koska… Bella ei halunnut ajatella sitä. Toisaalta, Bella uskoi, että piti näistä uusista huoltajistaan enemmän kuin olisi pitänyt oikeista vanhemmistaan. Jade ja Tony ovat Bellan huoltajat ja he ovat ihan kivoja, mutta jättävät Bellan välillä vähän omaan arvoonsa. Onneksi hän osaa huolehtia itse itsestään. Bella ei tiennyt oliko edes laillista, että he jättivät hänet yksin lähtiessään viikon pariterapialeirille. Ja juuri se teki heistä vähemmän turvallisia aikuisia hänelle. Yhtäkkiä hän tiesi sen! Sen mitä oli koko päivän mietiskellyt! Se oli tullut nyt, se mitä hän oli odottanut ja pelännyt siitä asti kuin vain muisti.

LUKU 1. Bella juoksi alakertaan niin nopeasti, kuin vain voi. Hän syöksyi nappaamaan pöydältä mustan älykellon tapaisen kellon, josta heijastui kirkkaan vihreä hologrammi. Bella huokaisi syvään ja pyyhkäisi hologrammia. Siihen ilmestyi teksti, joka kuului näin: Tervetuloa agentin koulutukseen! Sinut on kutsuttu agenttiopistoon, koska SINUSTA ON agentiksi. Koulutus alkaa 24 tunnin kuluttua, silloin pyyhkäiset tästä sivun eteenpäin ja painat linkkiä, jolla pääset tänne. Et tarvitse mitään mukaan, koska sinulla on jo kaikki. Hyvää päivän jatkoa! T: … Bella hengitti tiuhaan tahtiin ja luki tekstin uudelleen ja uudelleen. Ei, ei tämä voi olla todellista. Miksi hän, HÄN sai tämän? Ketkä muut ovat saaneet tämän? Ei hänellä kyllä paljon kavereita ollut, mutta silti… MITÄ!? Bella istui alas ja hengitti syvään. Hänen vanhempansa olivat olleet agentteja ja hänen suvussaan moni, mutta sukua hänellä ei enää ollut ja hänen vanhempansa olivat päättäneet etteivät voineet kasvattaa häntä juuri tämän takia. Hänen oikeat vanhempansa halusivat riskeerata henkensä jonkun agenttitehtävän takia mielummin, kuin kasvattaa hänet! Hänen vanhempansa olivat mielummin agentteja kuin vanhempia! He eivät halunneet häntä ja syy siihen on nyt hänen kädessään! Bella ei tiennyt mitä ajatella, saati pystyisikö painamaan sitä linkkiä kun se ilmestyisi. Kaiken tämän keskellä oli pieni helpotus, että Jade ja Tony tulivat kotiin viikon pariterapialeiriltä. ”No hei, Bella!” Jade tervehtii iloisesti. ”Hei”, Bella vastaa vaisusti. He vaikuttavat iloisilta, ehkä pariterapia toimi. ”Ohhoh, kellohan on jo 15 yli kaksitoista yöllä! Ja vielä sinä valvot”, Tony sanoi rauhallisesti. Bella hymähti ja nousi ylös. ”Minua väsyttää! menen nukkumaan, öitä!” ”Öitä, Bella” Jade toivotti ja Tony nyökkäsi. Jade oli topakka, reipas ja itsepäinen, lyhyt nainen jolla oli hopeanharmaat kiharat hiukset ja aina valittamassa aviomiehelleen jostain. Tony puolestaan on rauhallinen, hillitty ja passiivinen pitkä mies jolla oli siististi kammatut hiukset ja viikset. Tony piti vaimolleen mykkäkoulua suurimman osan viikosta. Ehkä he eivät enää tappelisi ja voisin jäädä tänne ja unohtaa agentit! Bella ajatteli toiveikkaasti käydessään sänkyyn. Kun hän oli sammuttanut valot ja käymässä nukkumaan hän kuuli sen minkä valitettavasti oli tottunut kuulemaan täällä. Eli riidan. Varsinkin kun riiteliät luulivat, ettei hän kuule. ”Taas sinä nolasit minut! Näitkö miten se yksi Jenniferkin katsoi meitä!?” Jade kivahti alakerrassa. ”Miksi sinä aina syytät minua?” Tony kysyi tasaisen raivoisalla äänellä. ”Ai sinua? Kuvitteletko, että syytän sinua muka jotenkin turhasta vai!?” Jade kimpaantui. Mutta Tonyn vastausta hän ei enää kuullut…

Hänen vanhempansa seisoivat hänen edessään. Siinä he nyt olivat. Pyysivät anteeksi sitä, miten olivat häntä kohdelleet, mutta kun hän halasi heitä…He olivat hologrammeja. Heidän oikeat ihmisversionsa seisoivat Bellan selän takana ja nauroivat räkäistä, pilkallista naurua. Samaan aikaan Jaden ja Tonyn riita kantautui hänen korviinsa he riitelivät siitä saiko Bella enää asua heidän luonaan. Eikös hänen pitäisi mennä agenttikoulutukseen! Hän näki pätkiä siitä minkä todennäköisesti muisti vaiin jossain alitajunnassa. Nimittäin siitä kun hänen äitinsä kantaa häntä hirveässä lumimyrskyssä, eikä hän sen koommin ollut nähnyt äitiään. Yhtäkkiä se musta kello puristaa hänen rannettaan ja siihen ilmaantuu teksti: Sinut on siirretty agenttikouluun välittömästi ja lopullisesti! Ei hän huutaa. Kello alkaa puristua tiukemmin ja tiukemmin hänen ranteensa ympärille. Nyt edes veri ei kierrä! Ja sitten… Ja sitten Bella heräsi. Se kaikki kamala oli unta! Hän huokaisi mielessään. Hän vilkaisi vielä rannettaan, eikä kumpaankaan ollut pureutunut sitä kelloa. Samalla Bella tajusi, että agenttiopiston linkkiin olisi enää vajaa vuorokausi…

LUKU 2.

Bella istui syömässä aamiaista yksin. Hän nyhti leipäänsä ja yritti olla ajattelematta mitään muuta, kuin aamiaistaan ja ikkunasta näkyvää harmaata säätä. Jade juoksi portaat alas ja huikkasi ohi kulkiessaan: ”Lähden töihin! Lounas on jääkaapissa!” ”Okei…” Bella vastasi poissaolevasti. Hän oli saanut leipänsä syötyä ja katseli vain ympärilleen. Heidän asuntonsa oli pieni ja kirpputorituotteilla sisustettu. Heillä oli parin henkilön istuttava tumma sohva, joka oli ahdettu tummapuisen, pyöreän pöydän viereen. Keittiö oli puolen seinän pituinen pätkä olohuoneessa, jos sitä keittiöksi voi sanoa. Heillä oli parvi, jossa oli heille omat sopet. Bellan soppeen oli ahdettu sänky, pieni vaatekaappi ja puinen lipasto.

”Minä lähden nyt!” Jaden huuto keskeytti Bellan ajatukset. ”Tony tulee kolmelta. Kun hän on töissä huoltoasemalla!” Jade tuiskahti ja lähti ovesta ulos. Bella huokaisi. Jadea ärsytti, kun Tony ei saanut työstään niin paljon rahaa, mitä Jade olisi toivonut. Jade itse taas oli väliaikaisesti töissä ruokakaupassa. Työt loppuisivat jo ensikuussa, joten rahatilanteesta on tulossa tiukka.

PAM!

Yläkerrassa räjähti jokin. Bella hätkähti ja juoksi hädissään yläkertaan. ”MITÄ TAPAHTUI!?” Bella huudahti itsekseen saavuttuaan ylös. Mitään ei näkynyt. Kaikki näytti siltä miltä ennen, mutta… KELLO! Se musta agenttikello! Sen näytön yläpuolelle oli ilmestynyt vihreänä hehkuva linkki. Bella ei taaskaan tiennyt mitä ajatella. Oliko edes kulunut 24 tuntia!? Hän mietti. Mitä minä teen? Hän ei voinut mennä! Mitä hän sanoisi Jadelle ja Tonylle? Entä koulu? Miten niin en tarvitse mitään mukaan? Liikaa kysymyksiä! Aivan liikaa! Ei, vastaus oli ehdottomasti EI! Jostain syystä Bella ei halunnut kääntyä pois. Pieni, pieni osa häntä halusi mennä. Mitä hänellä on täällä? No oli hänellä koti ja koulu… Mutta hänellä ei ollut paljon kavereita, eikä Jaden ja Tonyn kanssa asuminen ollut aina helppoa. Linkki alkoi välkkyä. Oliko nyt aika päättää. Ei hän tiennyt mitä tehdä. Linkki välkkyi yhä nopeammin ja nopeammin… Bella muisteli mitä kellon ilmestyessä oli sanottu…Sinulla on jo kaikki…Eli se voisi tarkoittaa… Hän unohti vanhempansa, hän unohti kotinsa, hän unohti kaikki ihmiset jotka hän tunsi… Hän otti kolme askelta kelloa kohti, otti sen käteen ja klikkasi linkkiä…

LUKU 3.

Huone oli pimeä, siellä hädin tuskin näki itseäänkään. Bella katseli ympärilleen. Oli ihan hiljaista. ”HALOO!?” Bella sanoi turhautuneena. Hän ei oikein osannut pelätä. ”Joo, ei ole hauskaa!” Bella tuhahti. Tottakai tässä on joku agentti haudattuna! Hän lähti kävelemään ympäri huonetta, vaikka ei nähnytkään mitään. Huone oli neliön muotoinen, eikä siellä ollut mitään. Bella nojasi seinään ja yhtäkkiä valot syttyivät. Hän oli nojannut valokatkaisijaan. Nyt hän näki, että: katto, lattia ja seinät olivat samaa tylsän harmaata väriä ja valokatkaisija oli valkoinen. Tuntui, kuin olisi ollut valtavan betonilaatikon sisällä. ”No… Miten ihmeessä täältä pääsee POIS!?” Bella kysyi itsekseen. Huoneessa ei ole kirjaimellisesti mitään! Hän katsoi ranteessaan olevaa kelloa, eikä siinäkään näkynyt yhtään mitään. Bella käveli huonetta ympäri ja pysähtyi tutkimaan valokatkaisijaa tarkemmin. Siitä kuului outoa pihisevää ääntä. Valot kii, valot päälle, valot kii, valot päälle… Pihinä voimistui ja Bella siirtyi vähän kauemmas. Nyt ymmärrän, miksi pienet lapset rämppäävävät valoja, vaikka vanhemmat kieltäisivät… Toisaalta, eivät Jade ja Tony kieltäneet… Pihinä oli jo todella kovaäänistä. Nyt se kuului vielä kovempana. Ja sitten… Se sammui. Heti sen jälkeen valokatkaisijasta suorastaan räjähti kymmenen uutta valokatkaisijaa sen viereen ja se itse muuttui mustaksi. ”Okei….” Kaikki uudet valokatkaisijat alkoivat pihistä. ”Okei…” Bella silmäili valokatkaisijoita. ”Luulen, että noista on vain yksi oikea vaihtoehto…” Bella harppoi itsevarmoin askelin yhden valokatkaisijan luokse ja klikkasi siitä valot pois. Hän pidätti jännittyneenä henkeä. Hän oli vain valinnut niistä yhden… Hän ei ehtinyt edes ajatella kunnolla, kun valokatkaisijasta räjähti jo 20 uutta valokatkaisijaa vastapäiselle seinälle. ”Nekö, vain lisääntyvät?!” Bella huokaisi kiiruhtaessaan jo toiselle seinälle. Hmm… Voiko tässä olla jokin kaava…. Toisaalta olen aina ollut surkea tajuamaan sellaisia. hän ajatteli. Nämä valokatkaisijat pihisivät paljon kovempaa kuin edelliset. Hän katsoi taakseen väärät vaihtoehdot olivat kadonneet ja oikea katkaisija oli muuttuut mustaksi. Hän kääntyi katsomaan taas eteempäin ja painoi valot pois ensimmäisestä valokatkaisijasta johon hänen silmänsä osuivat. Siitä räjähti 40 uutta valkoista katkaisijaa tätä ennen tyhjälle seinälle. Ja taas hänen valitsemansa valokatkaisija muuttui mustaksi ja loput katosivat. Nämä 40 uutta katkaisijaa pihisivät jo häisitsevän kovaa. Olen pärjännyt näin hyvin pelkällä tuurilla! Joten… Hän käveli ihan seinän reunaan ja oli painamassa katkaisijaa, mutta sitten hän veti kätensä pois. Bella juoksi seinän toiseen päähän ha painoi reunimmaista katkaisijaa. Siitä räjähti 80 uutta järjettömästi pihisevää valokatkaisijaa vastapäiselle seinälle. Sitten niitä purkautui joka ikiselle huoneen seinälle. Ne kaikki pihisivät niin kovaa, että Bella ei voinut ajatella. Katkaisijoita oli liikaa! Hän käveli huoneen ympäri. Tässä ei voi onnistua! Hän ajatteli. Hänen oli tehtävä valinta. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli ollut huoneessa. Bella klikkasi yhtä valokatkaisijaa. Se muuttui mustaksi, mutta siitä ei purkautunut uusia vaihtoehtoja. Mikään vanhoista ei tosin kadonnut. ”Ehkä minun pitää valita joku toinen…” Bella mietti. Hän sulki silmänsä ja arpoi… TÄMÄ! Hän painoi siitä ja valot sammuivat kokonaan. Mokasinko minä? Bella ajatteli ärsyyntyneenä. Tuurilla tänne asti ja nyt…! Bella törmäsi kivuliaasti seinään ja kuuli kuinka valot napsahtivat pois päältä. Tässä tapauksessa oli valmiiksi pimeää, mutta sitten taas räjähti. Bella näki valoa hohtavan oven. Ulospääsy! Onnistuinko minä siis… Vai enkö? Hän käveli ovesta sisään… Kirkas aurinko oli sokaista hänet. Tai no, ihan tavallista auringonvaloahan se, mutta sen pimeyden jälkeen se oli sokaisevaa. Kun Bella oli tottunut kirkkauteen hän katseli ympärilleen. Missä IHMEESSÄ minä olen?

LUKU 4.

BLING! Älykello kilahti Bellan ranteessa, mutta hän ei alkanut tutkia heijastusta. Hän oli nyt saapunut pienempään valkoiseen huoneeseen. Huone oli valoisa ja viileä. Sielläkään ei ollut yhtään mitään. BLING! Älykello soi taas. Bella tutki siitä heijastuvaa hologrammia. ”Onneksi olkoon olet läpäissyt ensimmäisen huoneesi! Sinut on täten hyväksytty agentin koulutukseen. Älä kuitenkaan luule, että matka edessä olisi helppo. Tulet selvittämään neljä koehuonetta ja tämä oli ensimmäinen niistä! Koehuoneet vaikenevat tasosi mukaan ja määrittävät sen, onko sinusta jatkamaan koulutustasi. Siirry nyt odotushuoneeseen (Alla oleva linkki.) odottamaan sisäänpääsyä ja tapaamaan muut agentinkoulutukseen päässeet.” Bella veti syvään henkeä. Mitä täällä tapahtuu…. Bella klikkasi linkkiä joka oli heijastunut hänen eteensä. Tuntui kuin olisi kaatunut hidastetusti eteempäin ja vajonnut jonkun näkymättömän seinän läpi. Ja kaikki tämä tapahtui vain sekunnin murto-osassa. Nyt Bella seisoi jo uuden oven edessä. Se oli suuri ja musta ja sen takaa kuului vaimeaa puheensorinaa. Hitaasti hän avasi oven ja astui sisään.

Huoneessa oli jo neljätoista ihmistä. “Moi?” Bella sanoi. Hän huomasi, että kaikki vaikuttivat yhtä jännittyneen tietämättömiltä kuin hän. “Moi! Olen Jo, muuten ovatkohan kaikki pian täällä en jaksa enää odottaa jakoa!” Yksi punaruskea tukkainen ja erittäin tuuheat kulmakarvat omaava tyttö sanoi. “Joo, Bella… Mitä jakoa?” Bella kysyi ihmeissään. “Meidät jaetaan huonepareiksi ja saamme koulutusaikataulumme!” Eräs vaalea poika sanoi, aivan kuin se kaikki olisi ollut itsestään selvää. Yhtäkkiä se musta ovi aukesi heidän takanaan ja huoneeseen astui pitkä kihara tukkainen tyttö. “Hei, taidan olla viimeinen. Vai?” Hän sanoi. Muut nyökkäilivät. Bella ei tiennyt miksi mutta hänestä tuntui, ettei voinut luottaa tyttöön. Hänessä vain oli jotain… Okei, tosi outoa!

Kukaan ei ehtinyt kysyä tytön nimeä, kun heidän viereisensä seinä alkoi kaatua. Kun se pamahti maahan, he huomasivat suuren tilan aukeavan edessään ja siellä seisovan kahden ihmisen. “Tulkaa peremmäs”, Jonkinlaisessa aulassa seisova nainen kehotti. Bella ja muut kävelivät lähemmäs. Aulassa seisoi erittäin lyhyt ja kaikin puolin pienikokoisen heiveröinen nainen, jolla oli harmaa siisti polkkatukka. Nainen ei ollut vanha, mutta hänen harmaat hiuksensa olivat oudon läpikuultavat. Vaikutti siltä, että yksikin tuulenpuuska voisi viedä naisen mennessään. “Olen tämän opiston naisjohtaja ja johtaja, Briana Austin”, hän sanoi kovalla ja napakalla äänellään, joka ei sopinut hänen ulkonäköönsä. “Ja minä olen George Gascoigne, tämän opiston mies- ja varajohtaja.” Brianan vieressä seisova mies sanoi tylsän yksitoikkoisella äänellään. Vaikka, ääni olisikin saanut kenet tahansa nukahtamaan viidessä minuutissa miehen ulkonäkö oli mitä eriskummallisin. Hänellä oli kirkkaan punaiset hiukset, parta ja viikset ja pyöreät mustat silmälasit joiden linssit hehkuivat jotain outoa vihreää valoa. Jopa hänen vaatteensa jatkoivat tätä sekavaa ja joukosta poikkeavaa tyyliä. “Kuten teistä jotkut saattavat tietää, teidät jaetaan tytöt ja pojat. Kuten tiedäm-” Briana keskeytettiin. “Entä jos et koe olevasi kumpaakaan sukupuolta!” Pisamanaamainen ja todella pitkähiuksinen tyttö kysyi ihmetellen. Briana ja George eivät kommentoineet asiaa tai vastanneet tytölle, vaan katsoivat vain toisiaan hieman yllättyneinä, kun  joku keskeytti heidät. “Eli kuten tiedämme tämä on hyvin tarpeellinen vanha perinne. Sitten jaamme teidät huonepareiksi, eli pareiksi joiden kanssa tulette suorittamaan agentin koulutustanne. Tämän jälkeen kelloihinne lähetetään koulutusaikataulunne.” Briana kertoi. “Nyt pojat tulkaa mukaani”, George sanoi ja lähti jonnekkin pois. Nyt aulaan jäi vain kahdeksan ihmistä plus Briana. “No niin! Nyt ne parit! Parit, parit….” Hänen älykellostaan heijastui erilaisia näyttöjä joiden sisältöä he eivät nähneet. Hetken tauon jälkeen Briana rykäisi ja alkoi jakaa huonepareja:  “Adaline Grant ja Camille Down”, Kaksi melko epävarman ja hermostuneen näköistä tyttöä astuivat eteen. Camille oli tumma tyttö jolla oli todella paksut hiukset ja Adaline ruskeasilmäinen, lyhyttukkainen tyttö. “Jo Kennedy ja Lily Lane”, Brianan puheen keskeyttänyt tyttö osoittautui Lily Laneksi ja Jo oli kertonut nimensä jo aiemmin. “Victoria Brown ja Harley Craver”, Tällä kertaa eteen astui pitkä vaalea- ja kiharatukkainen, kirkkaan sinisilmäinen victoria ja lyhyt vihreäsilmäinen Harley. “Ja viimeiseksi, mutta ei vähäisimmäksi, Bella Walker ja Madison Evans”, Briana päätti parijaon. Se pitkä kiharatukkainen tyttö osoittautui Madisoniksi. Bella ei vieläkään tiennyt miksi ei luottanut. Nyt oli aika mennä huoneisiin ja aamulla olisi ensimmäiset tiedotukset…

LUKU 5.

Tämä opisto on uskomaton, mutta myös uskomattoman outo. Heidän älykellonsa osoittautuivat, Brianan sanoin: “Tärkeimmäksi agentin työvälineeksi, niin koulussa, kuin sen ulkopuolellakin!” Tässä koulussa liikuttiin niiden kanssa, niillä viestittiin muille ja jopa ruoka tuli niiden kautta! “Nyt, huoneisiinne!” Briana oli hoputtanut. Eikä aikaakaan, kun älykellot värähtelivät ja he saivat linkit joista pääsivät huoneisiinsa. Kyllä, outoa! Se sama kaatumisen tunne levisi jälleen Bellaan. Nyt hän tulisi näkemään huoneen, missä tulisi asumaan…

Bella avasi silmänsä ja katseli ympärilleen. Hän huomasi Madisonin vieressään. Huone oli ihana. Se oli vihreän sävyinen ja valoisa. Siellä oli paljon kasveja, jotka somistivat nurkkia ja seiniä. Huoneessa oli myös kolme valkoista ovea, joiden takaa paljastui kaksi makuuhuonetta ja vessa. Keittiötä huoneessa ei ollut. Ainoastaan luukku, missä oli ohjeet ruoan tilaamiseen kellojen kautta. “No, mitä nyt?” Madison kysyi, jostain syystä hivenen varuillaan. Bella empi hetken, kuullessaan sen epämääräisen sävyn Madisonin äänessä ja kysyi sitten: “Missä haluat nukkua?” Sanoessaan näin, hän viittasi päällään makuuhuoneisiin päin. Oikeanpuoleinen huone oli todella valkoinen ja avara, kun taas vasemmanpuoleinen oli täynnä tummaa puuta. Muuten kummassakin oli samat kalusteet: Sänky, yöpöytä, lipasto ja vaatekaappi täynnä….Heidän omia vaatteitaan!? “Otan mielelläni tämän vasemmanpuoleisen”, Madison vastasi. “Selvä, käy hyvin!” Bella vastasi helpotustaan peitellen. Näin hän oli toivonutkin. Huomenna olisi tiedotukset ja he saisivat koulutusaikataulunsa….Bella heräsi paniikissa. Missä minä olen!? Missä minun pitäisi olla!? Mitä seuraavaksi!? Hetkinen,..Kuka minä oikeasti olen!? Lopulta ajatukset selkiytyvät ja pikaisten aamutoimien jälkeen hän tajusi jotain. Madison ei ollut siellä. Mutta missä hän oli? Bella ei jostain syystä luottanut häneen ja tämä vain vahvisti sitä. Selvä…Tämä EI ole minun asiani… Hän meni ruokaluukulle, joka korvasi koko keittiön ja luki ohjeet. Lopulta hän sai  tilausnäkymän auki. Siellä oli vaikka mitä, voileivistä,  kuumaan kaakaoon. Lopulta, vielä tilauksen jälkeenkin 10 minuutin odottelun jälkeen, ruoka tuli valmiina luukusta. Kaksi lämmintä voileipää ja kupillinen teetä. “Hei, näitkö tämän?” Madison kysyi yhtäkkiä. Bella katsoi häntä kulmat koholla. “Minkä?” “No, tämän. Brianalta.” Madison sanoi ja näytti sivua kellostaan. Siinä luki: “Tiedotustilaisuus alkaa puolen tunnin kuluttua. Tämä linkki aktivoituu viittä minuuttia ennen, joten älkää myöhästykö! Toivottavasti voitte hyvin. T: Briana.”  Bella nyökkäsi luettuaan sen ja Madison sulki sivun. “Aamupalaa?” Bella kysyi ja ojensi voileipää. Madison otti sen. Vaikka he söivät hiljaa, aika kului nopeasti. Linkki aktivoitui. Bella avasi sen sivun ja klikkasi sitä tai olisi klikannut, jos se olisi toiminut. Hän klikkasi sitä uudestaan ja uudestaan, mutta se ei toiminut. “Tämä ei toimi!” Hän ärähti kärsimättömästi. “Ei…Minullakaan”, Madison sanoi ilmeettömästi. “Tiedätkö, ehkä se ei toimi kellään?” Madison ehdotti, sulki sivun ja koko kellon. Bella huokaisi turhautuneesti: “Ehkä…” hänkin sulkin sivun  ja sen jälkeen koko kellon. “Yritetään sitten jalkaisin!” Hän sanoi, vaikka tiesi sen olevan typerää. “Itse asiassa, loistava idea!” Madison sanoi tietäen kuinka tyhmää se olisi. “Oikeasti?” Bella kysyi. “Oikeasti, mennään!” Madison sanoi ja harppoi ovelle. “Itse asiassa, totta! Mitä muutakaan me voidaan?!” Bella vastasi ja he lähtivät. He lähtivät ilman, että kumpikaan tiesi minne mennä tai mikä määränpää tarkalleen olisi.

LUKU 6.

Kun ovi sulkeutui, he olivat omillaan. Bella katseli ympärilleen. Edessä siinsi vain pitkä käytävä, jonka päässä oli ovi. Seinät olivat todella tummanvihreää ja sileää materiaalia ja katto, jotain kiiltävää mustaa. “Käytävän päässä on ovi!” Madison huomautti. Bella katsahti käytävän päähän ja sitten ympärilleen. Muita ovia ei tosiaan ollut. “Meillä ei ole paljoa aikaa, joten mennään”, Hän vastasi. Käytävän päähän harppominen tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka ei se oikeasti niin pitkä ollutkaan. Ovi oli samanlainen musta ja raskas kuin aiemmat ovet. “Aukeaako se?” Madison kysyi, kun Bella ojensi kätensä avatakseen sen. Ovi avautui. He astuivat pimeään huoneeseen, joka ei tosin ehtinyt olla kovin kauaa pimeänä, kun Madison jo napsautti valot päälle. Huone oli pyöreä. Lattia oli tummaa puuta ja seinät jotain vaaleampaa. Täällä oli myös ovia, mutta niin monta, että oli miltei mahdotonta valita se oikea. “No, mitä seuraavaksi?” Bella kysyi silmäillen kaikkia ovia. “No, eihän sitä voi tietää, jos ei kokeile”, Madison sanoi ja harppoi ensimmäiselle ovelle. “Lukossa”, hän huokaisi. Madison harppoi toiselle ovelle ja Bella kolmannelle. “Jälleen lukossa”, Madison sanoi. “Joo, tämäkin!” Bella vastasi turhautuneena. Kaksi ovea jäljellä. He kävelivät kahdelle viimeiselle ovelle. “Yksi, kaksi, kolme!” He avasivat ovet. Tai ainakin yrittivät. “Äh, ei taask-” “Tämä aukesi!” Bella huudahti. “JES!” Madison henkäisi helpotuksesta. “Mennään!” Bella sanoi. “Meillä voi olla kiire!” Madison nyökkäsi. Taas käytävä. Pidempi, paljon pidempi. Tällä kertaa vaalea. Seinät ja lattiat olivat luonnon valkeaa puuta ja katto tummaa, lasin tapaista ainetta, josta ei nähnyt läpi. “Tämä paikka on todella outo”, Madison sanoi painottaen kahta viimeistä sanaa. “Jep”, Bella vastasi. Käytävä vain jatkui ja jatkui, samanlaisena, kuin oli alkanutkin. He kävelivät sitä täyden hiljaisuuden vallassa. Vihdoin he päätyivät käytävän päähän, missä oli kuin olikin ovi. “Huh, tää käytävä tuntui kestävän miljoona vuotta!” Madison sanoi. “Joo, jos tääki on lukossa en kestä!” Bella sanoi pyöritellen päätään. “Okei, avataan tää nyt!” Madison sanoi ja riuhtaisi oven sepposen selälleen. Siellä oli ihmisiä. Kaikki heidän opiskelija toverinsa, Briana ja tuntemattomia ihmisiä Brianan takana. “Taidettiin vähän myöhästyä…” Bella kuiskasi. Madison nyökkäsi lyhyesti. Briana puhui jo. “Miten me tonne päästään? Siis ilman, että meidät huomataan?” Bella kysyi katse seuraten salin tilannetta. “Joo, ei mitään hajua!” Madison vastasi matalalla äänellä. “No, kai se on pakko vain mennä. Tai…Eihän se meidän vika ole, että linkki ei toiminut”, Madison sanoi samaan aikaan kysyvästi ja itsevarmana. “Niin, totta!” Bella sanoi, vaikka jossain päänsä sisällä aavisti, että siitä ei hyvää seuraa. Madison koputti kovaäänisesti seinään ja astui sisään. “Sori, ollaan vähän myöhässä…” Hän sanoi ja katseli ympärilleen. “Jahas…Jahas…Saitte linkin hyvissä ajoin, joten miksi ihmeessä saavutte vasta nyt?” Briana kysyi pisteliäästi katse nauliutuneena heihin. “Ei se toiminut! Se linkki ei toiminut!” Bella vastasi painokkaasti. “Ei toiminut? Miten niin ei toiminut? Kyllähän se täällä muilla on toiminut?” Briana painotti heidän väittettänsä, eikä selvästi uskonut. “Ei se meillä toiminut! Miksi muuten olisimme tulleet tänne jalkaisin?!” Madison kysyi turhautuneena. “Sitä voitte miettiä, vaikka jälki-istunnossa!” Briana sanoi tiukasti, loi viimeisen äkeän katseen heihin. “Tulkaa vain istumaan”, hän sanoi, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Bella käveli Madison perässään istumaan takarivin penkille, koska siellä ei ollut ketään. Briana aloitti puheensa alusta. “Olisiko sittenkin ollut helpompaa, että olisi väittänyt olevansa kuumeessa?”  Hän ajatteli.

Tää teksti on kirjaimellisesti vähän pakosta kirjoitettu, muutenkin meni moti 100%… No, katotaan jatkuuko tää millon.